going to an exchange

Jotkut vaihtarit sanovat aina tienneensä lähtevänsä vaihtoon. Vaikka minulla oli ollut  pientä puhetta siitä yläkouluiästä asti, se oli vain jäänyt puheeksi. Kesällä 2012 kerroin vanhemmilleni kavereideni kanssa suunnitellusta mahdollisesta reissusta ulkomaille. Tähän isäni vain sanoi ihmetellen, että luulin sinun lähtevän vaihtoon. Se vastaus tuli ihan yllättäen ja totesin vaan, että vai niin.

Sen jälkeen aloin kuitenkin tosissaan pohtia vaihtoon lähtemistä. Eihän mulla loppujen lopuksi ollut yhtään syytä sanoa ei. Tiedän kavereita, jotka olisivat halunneet lähteä vaihtoon, mutta vanhemmat eivät suostuneet. Siksi olin tosi iloinen, että omani halusivat antaa minulle mahdollisuuden kokea vuosi ulkomailla. Taisi se idea lähteä juuri vanhemmilta. Heidän innokuudestaan lähettää mut pois voisi kuvitella sen olevan ihan suunniteltu juttu lähettää mut pois..

New Brighton beach

Tapani mukaan jahkailin koko syksyn lähtöön hakemista ja olin siten myöhässä hakemiseni kanssa. Ensimmäinen toiveeni oli lähteä Australiaan, mutta ne paikat menevät aina ensimmäisinä. Seuraavaksi hain Jenkkeihin, mutta järjestöltä tuli soitto, etten diabetekseni takia voi lähteä kyseisen järjestön kautta. Diabetes ei ole este vaihtoon lähtemiselle, mutta ilmeisesti joillain järjestöillä on "sairaskiintiö" ja heillä se oli täynnä. Tiesin, että muilla järjestöillä olisi vielä hajapaikkoja ympäri maailmaa, joten aloin vain käymään läpi eri vaihtoehtoja. Seuraava oli Kanada. Järjestöltä nimeltä Into löytyi yksi paikka Kanadaan ja ajattelin hakevani sitä. Into on Suomessa todella pieni järjestö, enkä ollut kuullut heistä aikaisemmin. Tässä vaiheessa en edes ollut ajatellut Uutta-Seelantia vaihtoehtona. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, löytyisikö heiltä paikkoja Australiaan. Vastauksena tuli ei, mutta Uudessa-Seelannissa olisi mahdollisesti yksi paikka. Todella pikaisen pohdinnan jälkeen päätin hakea paikkaa Uuteen-Seelantiin. Jos se ei onnistuisi, ainakin pääsisin Kanadaan Into:n kautta. 

Kuukauden kuluttua haastattelusta sain sähköpostia, että minut oltiin ehdollisesti hyväksytty Uuteen-Seelantiin. Ehdollisuus tuli taas diabeteksen vuoksi. Kaikki pitkäaikaissairaat hyväksytään ehdollisesti. Normaalisti, kun vaihtari hyväksytään vaihto-ohjelmaan lähtö on täysin varma ja hostperhe löydetään vaikka mikä olisi. Ehdollisena hyväksytty hyväksytään ohjelmaan vain sillä ehdolla, että perhe löytyy.

Kesälomalla yhtenä iltana sain sitten tekstiviestin Into:lta, että perhetiedot ovat saapuneet sähköpostiisi. Se oli yksi parhaimpia hetkiä ikinä! Mä olin niin helpottunut, kun sain tiedot. Olin pelännyt, että en ehkä pääsisikään lähtemään. Miten sitten selittäisi kaikille, että en nyt menekään vaihtoon, kun oli hehkuttanut sitä jo puoli vuotta? Perhetietojen jälkeen pystyin hakemaan viisumia, sekä muita tarvittavia papereita mm. lääkkeitä varten. 

Viimeiset päiväni Suomessa vietin pakkaillen ja yritin samalla nähdä mahdollisimman paljon kavereita. Viimeisenä iltana en nukkunut yhtään, vaan olin hereillä jännittäen tulevaa lähtöä. Aamulla ajettiin Helsinkiin perheen kanssa ja sieltä sitten aloin lentoni kohti Uutta-Seelantia. Siitä eteenpäin tiedättekin suunnilleen, mitä olen kokenut täällä.

 Vuosi kuluu yllättävän nopeasti. Vaikka menetän monia asioita Suomessa, minulla on kokemuksia, joita kaikki eivät tule koskaan kokemaan. En missään kohtaa epäröinyt vaihtoon lähtöä tai pelännyt sitä. Eihän tässä mitään pelottavaa edes ole, kunhan asenne on kohdallaan ja pysyy avoimin mielin :)

crusaders vs. stormers

Jos mä jotain vihaan niin syysflunssaa! Jotenkin ehkä kuvittelin, että selviäisin ilman sitä tänä vuonna, mutta ehei...Mitään ihmeellistä ei siis tänne oikein kuulu. Viikot kuluvat samaan tapaan. Päivät alkavat 08:45 ja koulupäivän loputtua on Pacific-ryhmän treenit aina kuuteen asti. Sen jälkeen ei hirveästi muuta enää ehdi tehdä. Vaikka viikot ovat täynnä, niin vastapainoksi viikonloppuina ehtii rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Viime lauantaina mentiin mm. isommalla porukalla katsomaan elämäni ensimmäistä rugby-ottelua! Mun lisäksi ensikertalaisina olivat myös Lone ja Alex. Kukaan meistä ei tiennyt yhtään mitään säännöistä, mutta kaverit saivat meidät näyttämään ihan todellisilta faneilta :D just go with the flow!

Canterburyn alueen rugby-joukkue (johon myös Christchurch kuuluu) on nimeltään Crusaders. Stormers puolestaan tulee Etelä-Afrikasta. Ennen pelin alkua kentällä pidettiin iso show, johon tungettiin myös nämä ristiretkeläiset ja paikallinen poikabändi. Välillä mietin vaan, että mitä ihmettä nyt taas, kun kaikki sirkustaiteilijatkin tulivat kentälle. Lopulta mulle kerrotiin, että kyseessä oli jonkin sortin juhla-ottelu. Hevoset kuulemma tekevät kuitenkin kunniakierroksen aina, kun Crusaders pelaa kotona...:D

Rakastan tollasia isoja tapahtumia ja sitä, kun pääsee mukaan tunnelmaan. Peleissä ei hirveen usein tarvitsee myöskään alkaa miettimään, huudanko nyt liian kovaa. Just go with the flow! Ehkä alan sitten käymään katsomassa pelejä useemmin. Tuli taas yksi asia poistettua mun must-to-do -listalta. Alkaa olla pian kokonaan toteutettu...

surfing

Syysflunssa ehti sitten iskea muhun juuri ennen rokotuksia. Pari viime päivää oon maannut kotona ja lepäilly. Valitsin kyllä ihan loistavan ajankohdan olla kuumeessa. Christchurchissa on satanut putkeen viimeiset 72 tuntia ja tuuli lennättänyt veneitä kumoon ja trampoliineja yli aitojen. Keskiviikko-aamuna tulikin sitten ilmoitus koulusta, että tänään pysytään kotona tulvimisen vuoksi. Kävin Risan kanssa aamupäivällä ulkona ja ei tarvinnut kävellä kuin meidän kotikadulla niin todettiin, että juu ihan hyvä ettei tarvitse mennä kouluun. Vettä oli ajoittain melkein polviin asti. Kanootti siihen tarvittais, jos kouluun haluis mennä...

Viikonloppuna oli kuitenkin ihan sää ja käytiin Risan ja Oumen kanssa surffaamassa. Saatiin oppitunti kahdeksi tunniksi ja sen jälkeen saatiin vielä pari tuntia treenata keskenämme. Surffaaminen oli yksi niistä must to do-asioista Uudessa-Seelannissa. Check! Vaikeempaa se oli, mitä kuvittelin. Oon kuitenkin tanssinu koko ikäni niin jonkin sortin tasapaino pitäisi olla, mutta hahaha ajattelin aluksi, että tästä ei tuu yhtään mitään. Huipputunne, kun lopussa pääsi seisomaan laudan päälle ja pidettyä sen tasapainon!

Joillain varmaan kuvitelmat olivat, että mentiin jossain kymmenien metrien aalloissa ihan mestareina. Ei ihan kuitenkaan :D Vaikkei kuvista sitä pysty sanomaan niin oli aallot pari metriä korkeita kuitenkin ja se oli ihan riittävä. Ei sitten muuta, ihan tälläinen pikapostaus vain! Vapaapäivän kunniaksi varmaan sitten leffoja ja kaakaota :)